Jälkitunnelmia

kuva: Anni Komulainen

Minkälaiset ovat nyt jälkitunnelmat? Meillä Kuhmon Mielenterveysseuraa edustavilla osallistujilla eli minulla Katilla ja miehelläni Arilla on haikeus päällimmisenä tunteena. Loimme esitysharjoitusten ja esityksen aikana yhteisöllisyyttä, jota jäämme puolisoni  kanssa kaipaamaan. Ikävöin jo talvisten harjoitusten, uuden ”kyläyhteisömme”,  jäseniä. Kaipaan ihania senioreit, ”mummoja” ja vanhaa isäntää, kaipaan ennakkoluulottomia tyttöjä, jotka yllättäen kävivät halailemassa meikäläistä. Ikävöin,  joskus kärsivällisyyttäkin koetelleita villejä poikia, jotka esityksessä osoittivat, että heissä versoaa sisällä jo pieniä miehenalkuja.

Välillä jouduimme harjoituksissa komentelemaan nuoria, erityisesti poikia, joskus tyttöjäkin, mutta varsinaisessa esityksessä roolit olivat jo vaihtuneet. Nuoret ja lapset paapoivat vanhempia, joilla tuntui muisti välillä pätkivän. Kahteen kertaan enkelit verhojen takaa ohjasivat minua harhateiltä oikealle polulle. Ja myös pojat ojensivat tarpeen tullen ”pallo hukassa” olevia vanhempiansa.

Tunnen kiitollisuutta monia muitakin kohtaan. Haluan kiittää musiikkiopiston oppilaita ja heidän ohjaajiaan, kamarikuoroa, Valkaman valokuvaajia, nuorisoseuran näyttelijöitä sekä Punaisen Ristin Mauria ja poikia.  He jaksoivat uskoa esitykseen ja tulivat ennakkoluulottomasti mukaan. He tulivat osallisiksi esitykseen siitä huolimatta siitä, että hetkittäin se näytti olevan pirstaleina, jolloin kokonaisuutta oli todella vaikea hahmottaa. Ainakin itse kärsin hetkittäin uskon puutteesta. Miten tämä kaikki kaaottinen tarina-aines saadaan kudottua kasaan?

Mutta kutojanainen Maija Palsio sen,  teki tukenansa Kuhmo-talon huippuamattilaiset. Hänen taikojen avullansa tarina kursittiin kasaan siksi miksi se oli tarkoitetettu: kuhmolaisten omaksi tarinaksi, joka hetkeksi kiteytti sen olennaisen, minkä paikalliset ihmiset pienine tarinoineen olivat meille antaneet.

Pikkuruiseksi  esityksen hetkeksi,  nämä pienet tarinat oli punottu yhteen mielestäni tasapainoiseksi monitaiteelliseksi esityksi, jossa nähtiin pitkähkön kuhmolaisen  historiajakson koko tunnekirjo. Itselleni jälkeenpäin koskettavimmat valokuvat Annin ottamista kuvista olivat ne, jossa nuorta miestä kaatuu ”Ohi on -marssissa” kuin heinää. Hauskin hetki puolestaan oli se hetki kenraaliharjoituksissa,  kun nuori morsmaikku menee sekaisin askeleissaan. Tästäkin hetkestä näemme Anni Komulaisen ottaman hauskan ryhmävalokuvan (kts. edellinen blogi).

Olen osallistujana jäävi sanomaan, mitkä esityksen todelliset taiteelliset ansiot ovat, mutta väitän, että ainakin yhteisöllisenä kokemuksena tällä vapaaehtoisten ponnistuksella oli merkittävä ansionsa. Tästä on hyvä Mielenterveysseuran jatkaa vapaaehtoisten yhteistyötä.

Suuri kiitos ja halaus ohjaajallemme Maija Palsiolle.  Hän antoi voimistansa kaiken, ja vähän enemmänkin.  Toivon Maijalle mahdollisimman paljon keväisiä ja kesäisiä joutenolon hetkiä!

PS. Jos joku katsoja tai osallistuja haluaa jakaa perinneporinasivustolla kokemuksensa, niin minä mielelläni päivitän hänen ajatuksensa tänne sivustoille. Pistäkäähän sähköpostia tulemaan! (sarvela.huotari(at)gmail.com))

Advertisement